Tiedätkö sen tunteen, kun jokin sisällä painaa, muttet osaa sanoittaa sitä? Tai sen oudon etäisyyden, joka syntyy, vaikka elämä näyttäisi ulospäin olevan kohdillaan?
Tämä voi olla surematonta surua. Surua, jota ei ole koskaan tunnistettu, tunnustettu tai kohdattu.
Systeemisessä työskentelyssä näemme usein, että ihmiset kantavat mukanaan paitsi omaa suruaan, myös toisten – vanhempien, isovanhempien, suvun – surua, joka on jäänyt kesken, vailla lupausta tulla nähdyksi. Surematon suru voi siirtyä sukupolvien yli.
Mikä on surematon suru?
Surematon suru on menetystä, joka ei saanut sanoja. Se voi olla:
- varhainen ero tai hylkääminen
- menetetty vanhempi tai sisarus
- perheen salaisuus, josta ei koskaan puhuttu
- pettymys, joka jäi kehoon
- abortti, keskenmeno, lapsettomuus
- kotiin tai juurille jäänyt kaipuu
- menetykset, joita ei saanut ilmaista, koska ”pitää olla vahva”
Joskus suru on ollut liian raskasta kohdata, ja se on siirretty sivuun – joko omassa elämässä tai sukupolvien ketjussa. Se jää elämään kehoon, reaktioihin ja tunteeseen, että ”jokin on vinossa”, vaikka kaikkea ei pysty selittämään.
Systeemisessä työskentelyssä tunnistetaan, että kaikki mikä on tapahtunut – haluaa tulla nähdyksi. Erityisesti se, mitä on yritetty unohtaa. Suru ei katoa, vaikka sen unohtaa. Kun surua ei ole saanut surra, se jää liikkumattomaksi energiaksi järjestelmässä. Se voi näkyä suvuissa ja perheenjäsenissä:
- taakkasiirtyminä (esimerkiksi ahdistus, alakulo, eristäytyminen)
- ylisukupolvisena pelkona menettää tai jäädä yksin
- vaikeutena luottaa iloon tai läheisyyteen
- jatkuvana selviytymisen tilana, jossa elämä ei saavuta pintaa syvempiä kerroksia
Kun surulle antaa tilaa ja kun uskallamme kohdata surematonta surua, tapahtuu jotain syvästi inhimillistä:
- keho voi rentoutua
- syntyy yhteys omiin tunteeseen ja tarinaan
- menneestä voi tulla mennyttä
- syntyy tilaa myötätunnolle – itseä ja muita kohtaan
- syntyy lupa elää, herätä eloon
Suru ei tarvitse ratkaisua. Se tarvitsee nähdä ja tunnustaa – sen jälkeen se voi liikkua, ja me voimme liikkua mukana.
Surusta eteenpäin – elämän kohtaaminen ja oma vastuu.
Surematon suru ei ole loppu – vaan alku. Kun alamme kohdata sen, mitä ei ole aiemmin uskallettu katsoa, nousee esiin myös mahdollisuus ottaa vastuuta omasta elämästämme, valinnoistamme, omasta elämänvoimastamme. Se ei tarkoita syyllisyyttä, vaan vapautta. Vapautta astua ulos suvun selviytymistarinoista.
Vapautta sanoa: ”Tämä riittää. Nyt minä valitsen toisin.”
Elämän kohtaaminen alkaa siitä, kun olemme valmiita näkemään sekä varjot että valon. Kun tunnemme surumme, emme ole sen vankeja. Silloin se voi muuttua viisaudeksi, juureksi ja lempeydeksi.
Kutsu sinulle. Jos tunnistat itsessäsi hiljaista surua, jota ei ole koskaan saanut kunnolla surra, olet lämpimästi tervetullut tutkimaan sitä kanssani. Systeeminen lähestymistapa – esimerkiksi perhekonstellaatio – antaa tilaa sekä surulle että sille elämälle, joka haluaa liikkua sen jälkeen.
Suru ei pysäytä meitä – se valmistaa meitä. Kohtaamaan elämämme aidompana ja syvempänä.